sunnuntai 14. elokuuta 2022

Yksi pilkku kaksi litraa

Moccamaster pulputtaa kuumana höyryävää tummapaahtoa kahvipannuun. Teen aamupalaleipiä eväsrasiaan miniluumutomaattien seuraksi ja kaadan kauramaitoa pieneen kannelliseen lasipurkkiin. Jääkaappi on vähän tyhjähkö ja eväsleipien sisälle ei löydy mitään sen kummallisempaa kuin ingmariinia ja oltermannia. Meille on tullut Riesan kanssa tavaksi tehdä sunnuntaiaamuisin pidempiä metsäretkiä ja mikäs sen mukavampaa kuin nauttia eväät jollain mättäällä. Olkoonkin sitten vaikka vaan tylsät juustoleivät, mutta kyllä ne ulkoilmassa maistuu ruhtinaalliselta. 
Sunnuntait on aika best koska ihmiset nukkuvat silloin pidempään ja ihan minne sitten meneekin aamusta, saa olla yleensä aika rauhassa. Jotenkin kaipaan todella paljon rauhoittumista hiljaisuudessa. Metsä on siihen oikein kiva paikka, siellä on hiljaista ja aivot saa nollaantua. Varsinkin jos löytää hyvät mustikka-apajat, koska mustikoiden kerääminen saa  olon tyyneksi ja oudon onnelliseksi. Se on sellaista hommaa joka toimii terapian korvikkeena. Hitaasti kipon täydentyessä, mielen sykkyrät aukeaa ja mitä isompia mustikoita löytää, sitä enemmän hymyilyttää. On se jännä. Jokainen kerta mustikassa käydessäni mietin, miten niin yksinkertainen tekeminen voi tuottaa korvaamattoman suurta iloa.





Riesa oli kovin kummissaan tällä mustikan poiminta metsäreissullamme. Normaalisti metsässä käydessämme liikutaan kuitenkin eteenpäin, eikä vaan kytkintä paikoillaan. Alkuhämmästyksen jälkeen Riesa ensin auttoi poimimaan mustikoita. Tosin omaan suuhunsa. Sitten hän jäi vartioimaan ympäristöä.













Ennen Riesaa minua aina jollain tasolla pelotti olla mustikassa. Yksin metsässä ollessa mielikuvitus lähtee meikäläisellä äkkiä lentoon ja pienetkin rasahdukset muuttuvat ajatuksissa vaaralliseksi kirvesmurhaajaksu tai joksikin pelottavaksi eläimeksi. Tällä mustikkareissulla olikin ensimmäistä kertaa ikinä peloton fiilis. Riesa, kun vahti ympäristöä valppaana. Kerran koira ilmoittikin haukahtamalla, että tuolla on muita marjastajia. 
Palkinnoksi kahden tunnin kärsivällisesti vahtimisesta ja selustani turvaamisesta, tehtiin vielä metsässä kävelylenkkikin. On ihan kiva huomata, että Riesa osaa rauhoittua myös metsässä ja malttaa odottaa pitkiäkin aikoja sitä, että tapahtuu jotakin.

Joko teidän pakkaset on täytetty marjoilla talvea varten? Minä kerkesin jo syömään kaikki poimimani marjat viikossa.

Elena

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti