Minulla on ihan naurettavan tavallisia haaveita. Sellaisia helposti toteutettavia yksinkertaisia juttuja. Ei mitään ihmeellistä tai kummallista. Yksi näistä haaveistani on ollut jo vuosia teltassa nukkuminen. Sinäänsä helppo haave, siis jos on teltta. Ei ole ollut telttaa, mutta nyt on! Iskä antoi minulle meidän perheen ikuisen vanhan kangasteltan. Se on tuollainen auringonhaalistama, oranssinvihreä, nostalginen, rautaputkin ja hitusen hapertunein naruin pystytettävä tapaus, josta puuttui ne hemmetin rautatikut mitkä tökätään maahan. Ne tikut löytyi onneksi ekasta kaupasta mihin ryntäsin niitä etsimään. Sitten yritin pyytää kaksosia jeesaamaan teltan pystyttämisessä. Anelin ja yritin vähän kiristää tutuilla keinoilla, mutta loppujen lopuksi kumpikaan ei kokenut ilmeisesti kannattavaksi auttaa tässä. Ei se mitään. Vähän aikaa pähkäiltyäni miten ne putket tonne asetellaan, osasinkin ihan itse sen nostaa pystyyn. Ei meitsi mitään apukäsiä tartte, ihan itse voi ja pystyy, kun päättää jotain!

Oli minulla tietysti Riesa apuna. Hän nyt on aina ja kaikkialla mukana auttamassa mitä ikinä sitten päätänkin tehdä. Tällä kertaa ajattelin tämän telttahomman olevan Riesallekin tärkeä homma harjoitella. Haluaisin tulevaisuudessa patikoida meidän koiran kanssa niin, että voitaisiin olla vaikka teltassakin yötä. Tähän mennessä ollaan vaan tehty sellaisia muutamien tuntien mittaisia päiväpatikoita metiköissä. Ei me kyllä tätä kangastelttaa rautaputkineen ajateltu patikointireissuille ottaa mukaan, sitä varten pitäisi vähän panostaa ja ostaa joku helposti kannettava versio. Tämä vanha tuttu teltta kuitenkin palvelee kotipihalla yöpymispaikkana.
Riesa ihmetteli ensin vähän, että mikä mesta tämä on ja teltan rapiseva muovinen pohja ihmetytti tassujen alla. Lopulta nukuttiin kuitenkin muutamaa heräilyä lukuunottamatta hyvin koko yö. Itsekin heräsin johonkin pakoputkeen, mikä paukahti tosi kovaa aamuyöstä ja sitten Topias vielä kävi toivottamassa hyvää yötä, johon luonnollisesti molemmat herättiin. Meitsi luuli tietty, että tulee joku murhaaja, mutta oma poikahan se siellä vaan oli.
Luulen muuten, että aivoni ovat lopullisesti rikki ja pilalla. Avasin pitkästä aikaa oikean kirjan. Hetken luettuani yritin swaippaamalla saada sivua kääntymään. Liikutin sormea uudestaan ja uudestaan sivulla eikä mitään tapahtunut. Kymmenen sekunnin ajan aivoni miettivät, että rikki on, miksi tämä ei toimi, miksei sivu käänny vaikka kuinka yritän. Tähän taisi mennä ne kymmenen sekuntia liian kauan. Nauroin ääneen itselleni, kun aivoni viimein ymmärsivät, että tämä on hei ihka oikea paperinen kirja ja sen sivua käännetään ihan ottamalla kiinni siitä sivusta. Pelkkä sormen liikuttelu sivun pinnalla ei auta. Kerrottuani tästä mokasta selvisi, että muidenkin aivot ovat kosketusnäyttöjen käytöstä samassa jamassa kuin omani. Yksi kaveri kertoi, että on yrittänyt etusormen ja peukalon avulla zoomata paperikuvia. Toinen on tehnyt samaa normaalin tietokoneen näytölle. Pitääkö olla huolissaan?
Olen muuten ostanut tämän kirjan jo vuosia sitten, mutta en ole koskaan päässyt ensimmäisiä sivuja pidemmälle. Tällä kertaa olen päässyt jo sisälle kirjaan, kunhan ensin vain tajusin miten noita sivuja käänneltiinkään. Hahha.
Teltassa nukkuessa kaikki äänet kuuluu luonnollisesti ihan eri tavoin kuin sisällä nukkuessa. Joskus omalla pihalla riippumatossa nukkuessani olenkin nukkunut vähän kehnommin, kun sitä kuuntelee jokaista rasahdusta. Nyt, kun Riesa oli kanssani teltassa, oli paljon turvallisempi tunne, enkä kuunnellut yhtä pelokkaana kaikkia ääniä. Koira kyllä ilmoittaa jos jotain erityistä tapahtuu.


Teltan pystytettyäni ja siinä sitten istuessani makuualustalla sen sisällä, mieleni täyttyi lapsuusmuistoilla. Teltta tuoksui ihan samanlaiselta kuin silloin pienenä siellä nukkuessani. Oranssi kangasseinä tuntui rinnassa niin tukahduttavan tutulta näyltä, että tottakai tällaisena tunneherkkänä ihmisenä itkin ilon ja jonkinlaisen surunkin tunteesta. Lapsuuttaan, kun ei voi koskaan saada takaisin. Ei sitä tunnetta, kun vanhemmat pitää huolta aina, eikä murheetkaan ole pienenä suuria jos onni on ollut suotuisa. Eikä sitä yhteyttä mikä on ollut sisarusten kanssa ole enää sellaisena samana, kun kaikki muuttuu ajan kanssa. Mennään naimisiin, saadaan lapsia ja sitten on ne perheet ja se perhe on luonnollisesti se ihan tärkein. Omat lapset, oma puoliso. Me kasvettiin aikuisiksi, mutta hitto milloin olen viimeksi nähnyt veljiäni? Ja sitten vielä vanhemmat, jotka eivät ole enää olleet pitkään aikaan yhdessä. Viimeksi, kun olin tässä teltassa yötä, tärkein perheeni oli äiti, iskä, veljet ja minä, mutta sitä perhettä ei enää ole sellaisena samana. Se perhe on erillään ja niinkuin monesti sanotaan, rikki. Ja vaikka sitä onkin aikuinen ja vaikka ymmärtää asioita, sisällä on kuitenkin vielä se pieni lapsi joka toivoisi, että äiti ja iskä tekisivät minusta nakkisämpylän nakin. Halaisivat minua yhdessä samaan aikaan tiukasti.

Telttayö taisi olla minulle myös jonkinlaista terapiaa. Sain käsiteltyä sellaisia tunteita, jotka tajusin sulkeneeni sisälleni. Ne tunteet, että aikuisenakin vanhempien ero koskettaa monin eri tavoin ja vaikuttaa omaan elämään. Vaikka asiat olisivatkin hyvin juuri näin ja kaikki olisi kunnossa, joitakin asioita ei vain enää voi olla siten miten ennen.
Elena