Saanan huipulla tosiaankin tuuli ja aika nopeasti siellä tuli kylmä. Kirjoitin nimemme metsähallituksen postilaatikon vieraskirjaan ja sormethan kangistui ihan sekunnissa, mutta onneksi hommaan ei mennyt kauaa aikaa.
lauantai 28. marraskuuta 2020
Kilpisjärvellä Saanan huiputus 1029m
torstai 26. marraskuuta 2020
Ikuisuuden symboli
Pujotan takkia päälleni ja vasemmassa nimettömässäni oleva sormus raapii hihan vuorta niin, etten saa kättä laitettua lävitse. Olen vähän hämmentynyt ja vedän käden pois hihan uumenista huomatakseni, että sormuksestani on pudonnut kivi paikoiltaan ja yksinään ilman sinisafiiria törröttävät sakarat tuntuvat teräviltä sormen pintaan. Ei, ei, ei! Kauhistus jyskyttää jossain sydämen takaseinämässä. Putoan samantien maahan haromaan eteisen mattoamme kämmenilläni. Putosiko se tähän? Ryömin lattiatasossa tunnin ympäri asuntoamme, mutta kadonneesta sinisafiirista ei näy välähdystäkään. Kaivan taskulampunkin etsintähommiin ja toivon valon auttavan kiven etsimisessä, ehkä se kimaltaa säteiden osuessa siihen. Mitä kauemmin etsin kiveä, sitä epätoivoisempi minusta tulee. En voi olla purskahtamatta itkuun. Niiskutan ja ryömin. Lopulta hajoan. Soitan kaidemiehelle poissa tolaltani. Mies on tavalliseen tapaan järkevä ja rauhallinen. Kiviä ja sormuksia saa aina lisää. Itken silti, koska harmittaa kaikesta järkeilystä huolimatta. En ole koskaan ollut mikään kovin suuri korujen käyttäjä, mutta olen ensimmäisestä silmäyksestä asti rakastanut kihlasormustani. Olen pitänyt siitä niin paljon, että en halunnut erillistä vihkisormusta mentyämme naimisiin. Sydäntäni suorastaan raastaa etten enää koskaan näe sinistä pientä kiveä, jota olen katsellut kaksitoista vuotta. Tunnearvo on miljardin luokkaa. Muistot on kultaakin arvokkaampia.
Joudun ottamaan sormuksen kokonaan pois sormestani sakaroiden raapiessa vaatteita rikki ja viereistä pikkurilliä. Vaikka lupaukset ovat lupauksia ilman ikuisuutta symboloivia rinkuloitakin, nimetön ilman sormusta tuntuu alastomalta ja luvattomalta.
Elokuussa vietämme kaidemiehen kanssa 9-vuotishääpäivää. Pellavahäitä.
Otamme sormuksen mukaan ja astelemme kultasepän luokse. Kaidemies ostaa
hääpäivälahjaksi sormukseen uuden kiven ja sinisafiirin tilalle
istutetaan timantti. Sakarat ovat vuosien mittaan kuluneet sen verran,
että timantti joudutaan istuttamaan alemmas, jolloin sormuksen ilme
muuttuu kiven vaihtumisen lisäksi aika tavalla alkuperäisestä. En malta
odottaa, että yli puolen vuoden sormuksettoman kauden jälkeen saisin sen
taas paikoilleen. Viikon päästä työ on valmis ja haen sormukseni. Myyjä
kysyy haluanko laittaa sen heti sormeen vai laitetaanko pussiin. Mietin mikä kysymys tuokin nyt oli, eikö ole itsestään selvää, että tottakai heti paikoilleen!
Pujotan sormuksen sormeeni. En ole ollenkaan varautunut liikutukseen,
helpotukseen, rakkauteen, muistoihin ja kaikkiin tunteisiin, jotka
ryöpsähtävät siinä hetkessä lävitseni ja jysähtävät patona kurkkuuni.
Nieleskelen vietävän paljon, etten ala tiputtamaan vettä silmistäni.
Saan hädintuskin soperrettua kiitoksen myyjälle ennen kuin poistun
liikkeestä.
Oletteko te kadottaneet jotain tärkeää ja minkälaisia tunteita se teissä herätti? Käyttääkö teillä molemmat sormuksia avioliiton merkkinä?
Elena
P.S. 1 kuva ja 9 kuva ovat sormuksesta timantin kanssa, muissa kuvissa näkyy vanha sormus sinisafiiri vielä paikoillaan.
sunnuntai 8. marraskuuta 2020
Syyskuinen mökkiviikonloppu Savonlinnassa
Ilta. On jo ihan pilkkopimeää Tuohisaaressa kaidemiehen serkun mökillä. Käytän puhelimen taskulamppua nähdäkseni paremmin reitin puuseelle. Ulos tullessani katsahdan taivaalle ja näky on kerrassaan upea. Siellä kaukana kaupungin valoista, tähtitaivas tervehtii niin paljon kirkkaampana, ihan kuin tähdet olisivat lähempänä maata. Isot korkeat havupuut reunustavat näkymääni ylös niin, että tuntuu kuin olisi vain minä, tähdet ja pimeys.
Sauna on lämmin. Ulkona tuulee. Okin tyttöystävällä Annalla on kädessään kynttilälyhty ja puhelimeen ladattuna täydellistä musiikkia jota kuuntelemme takkahuoneessa tulen loimutessa. Sähköt toimivat aurinkopaaneleiden voimalla. Avatessani pesuhuoneen ovea valot sammuvat siinä samassa. Koskinko johonkin katkaisimeen vahingossa? Selviää, että meillä on liikaa valoja sisällä päällä, kaikkeen ei riitä virtaa. Kannamme lyhdyn pesuhuoneeseen nähdäksemme jotain. Oikeastaan tämä tuo mitä parhaimman tunnelman. Löylyt ovat pehmeät, mutta kipakat. Mahdumme juuri kaikki lauteille istumaan. Hörppään saunajuomaani ja mietin miten olenkin päässyt osaksi näin mahtavien ihmisten seuraan. Ja seuraavaksi harmittelen, ettei kaidemies ole kanssamme. Työ ennen huvia vai miten se meni. Päätämme porukalla, että otamme viikonlopun uusiksi joskus niin, että Anttikin pääsee mukaan.
Saunan jälkeen pelaamme Cards against the humanity peliä. Vitsit, miten hauskaa se onkaan. En ole hetkeen pelannut mitään lautapeliä, enkä koskaan näin koukuttavan hauskaa.
Herään kuudelta. Työrytmini pitää sisäisen herätyskelloni päällä myös vapaapäivinä. Yritän vielä nukkua. Suljen silmäni puoleksi tunniksi, mutta uni ei enää tule luokseni, vaikka sitä toivon. Samasta syystä olen mennyt ensimmäisenä yön pikkutunneilla nukkumaan. Nousen sängystä, ihastelen turkooseja verhoja ja oranssin seinän kontrastia. Hiiviskelen keittiöön kaivamaan esille kahvitarpeita. Juhlamokan valuessa mustana ja kutsuvan tuoksuisena pannuun, laitan takin päälleni ja haukkaan ulkona happea ennustellen minkälainen keli tälle päivälle mahtaa tulla. Sillä välin Laura ja Pilkkukin ovat nousseet ylös. Juomme kahvia ja kohta katamme aamiaista Okin avustuksella pöytään.
Päivällä on luvattu sadetta, joten vaihdamme aamiaisen jälkeen ulkovaatteet päälle ja lähdemme tutustumaan lähimetsään. Veera nukkuu vielä, emmekä edes yritä herättää häntä. Hän on yöihminen, nukkuu pitkään ja valvoo aikaiseen. Me muut toivomme löytävämme kanttarelleja, mutta palaamme mökille vain yhden nähneenä. Bongaamme erilaisia kasveja ja hirvikärpänenkin yrittää lyöttäytyä seuraamme. Kerään matkalta syksyn viimeisiä kukkasia maljakkoon. Mökin pihapiiriin saapuessamme taivas alkaa vuotaa, kerkeämme juuri sopivasti takkatulen ääreen pakoon kosteaa ilmaa.
Avaan pullon punaviiniä, istahdan takan viereen tuolille mukavissa vaatteissa, villasukat jalassani ja olen niin rentoutunut kuin ihminen voi olla. Pilkku makaa räsymatolla ulkoilusta väsähtäneenä ja Anna häärää keittiössä meille herkullista wokkia ruoaksi. Keskustelemme henkeviä ja nauramme tämän tästä. Parasta.