Kilpisjärvellä Saanan huiputus 1029m

Aamu on pilvinen, utuinen ja harmahtava. Vuokramökkimme ikkunasta avautuu näkymä suoraan saamelaisten pyhälle tunturille Saanalle, jonka huipun pilvimassa on kietonut näkymättömiin. Katselemme Tiian ja Lauran kanssa sääennusteita, kirkastuuko päivä ja katoaako pilvet. Näyttäisi siltä, että puolen päivän jälkeen pilvisyys alkaa rakoilemaan. Pohditaan aikatauluamme, kauan  kiipeämme ylös, haluamme olla huipulla luonnollisesti niin, että näkisimme maisemat.

Saanan huipulle on matkaa neljä kilometriä 1029m korkeuteen. Uusi reitti lähtee Mallan luonnonpuiston pysäköintialueelta, jonne jätämme auton parkkiin. Vanha reitti ylös on lähtenyt luontokeskuksen luota ja kiivennyt jyrkästi yli 700 rappusta. Olen ihan kiitollinen, että uudella reitillä ei ole kovinkaan paljon rappusia ja nouseminen on yllättävän miellyttävää, ei yhtään niin paha kuin olen alunperin ajatellut. Maisemat ovat jo heti pienen alkunousun jälkeen sairaan kauniit. Pysähtelemme sopivin välimatkoin ottamaan valokuvia, tämä kauneus pitää ikuistaa.

Puolessa välissä ylösnousua vastaamme tulee pariskunta, jotka näyttävät olevan kylmissään laskeutuessaan alaspäin ja kertovat, ettei huipulta näkynyt mitään. Pelkkää usvaa. Toivon kovasti, että sääennusteet ovat oikeassa ja pilvet pian katoaisivat, meillä menee vielä tovi ennen kuin olisimme ylhäällä, joten toivo elää. Olen myös tyytyväinen vaatteisiini, uusi reissua vartavasten hankkimani merinovillakerrasto on ihan sairaan ihana. Lämmin, ei hiosta ja tuntuu miellyttävältä. Jännittää silti alanko palella huipulla, nousun aikana ei tuule juurikaan, mutta huipulla tuulee, olen varma siitä.

Reittiä ylös on helppo seurata. Siellä täällä kivikosta pistää esiin puutikku, jonka pää on maalattu oranssiksi. Lunta on lokakuun puolessa välissä maltillisesti ja vain muutamassa kohtaa sitä on sen verran, että jalka uppoaa polvea myöten kinokseen.

Sääjumalat ovat suosiolliset ja kerrankin ennusteet ovat oikeassa, pilvet hajoavat ja huipulla näkymät ovat mykistävät. Vitsit. Onpa kerrassaan mahtava tunne. Täällä sitä ollaan. Tunnen itseni äkisti tosi pieneksi, maailma on supersuuri ja minä vain yksi pikkuruinen piste.

Tästä biisi soimaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Saanan huipulla tosiaankin tuuli ja aika nopeasti siellä tuli kylmä. Kirjoitin nimemme metsähallituksen postilaatikon vieraskirjaan ja sormethan kangistui ihan sekunnissa, mutta onneksi hommaan ei mennyt kauaa aikaa.

Alaspäin laskeutuminen oli tämän reissun paras osuus. Kokoajan joka puolella maisemat, joita pystyi ihastelemaan eri tavalla kuin ylöspäin nousemisen aikana. Onneksi kilometri ennen parkkipaikkaa oli kota ja ja wc:t, koska missään reitin varrella ei ollut mahdollisuutta käydä tarpeilla. 

Kaiken kaikkiaan tähän kahdeksan kilometrin matkaan meillä meni aikaa taukoineen jotain kolmisen tuntia.

Nyt haaveissani onkin tehdä tämä sama nousu huipulle ruskan aikaan. Voin vain kuvitella miten kauniit värimaisemat silloin eteen avautuu!

 

Onko joku teistä kiivennyt Saanalle ja ihastunut ikihyviksi?

Elena

Ikuisuuden symboli

Pujotan takkia päälleni ja vasemmassa nimettömässäni oleva sormus raapii hihan vuorta niin, etten saa kättä laitettua lävitse. Olen vähän hämmentynyt ja vedän käden pois hihan uumenista huomatakseni, että sormuksestani on pudonnut kivi paikoiltaan ja yksinään ilman sinisafiiria törröttävät sakarat tuntuvat teräviltä sormen pintaan. Ei, ei, ei! Kauhistus jyskyttää jossain sydämen takaseinämässä. Putoan samantien maahan haromaan eteisen mattoamme kämmenilläni. Putosiko se tähän? Ryömin lattiatasossa tunnin ympäri asuntoamme, mutta kadonneesta sinisafiirista ei näy välähdystäkään.  Kaivan taskulampunkin etsintähommiin ja toivon valon auttavan kiven etsimisessä, ehkä se kimaltaa säteiden osuessa siihen. Mitä kauemmin etsin kiveä, sitä epätoivoisempi minusta tulee. En voi olla purskahtamatta itkuun. Niiskutan ja ryömin. Lopulta hajoan. Soitan kaidemiehelle poissa tolaltani. Mies on tavalliseen tapaan järkevä ja rauhallinen. Kiviä ja sormuksia saa aina lisää. Itken silti, koska harmittaa kaikesta järkeilystä huolimatta. En ole koskaan ollut mikään kovin suuri korujen käyttäjä, mutta olen ensimmäisestä silmäyksestä asti rakastanut kihlasormustani. Olen pitänyt siitä niin paljon, että en halunnut erillistä vihkisormusta mentyämme naimisiin. Sydäntäni suorastaan raastaa etten enää koskaan näe sinistä pientä kiveä, jota olen katsellut kaksitoista vuotta. Tunnearvo on miljardin luokkaa. Muistot on kultaakin arvokkaampia.

Joudun ottamaan sormuksen kokonaan pois sormestani sakaroiden raapiessa vaatteita rikki ja viereistä pikkurilliä. Vaikka lupaukset ovat lupauksia ilman ikuisuutta symboloivia rinkuloitakin, nimetön ilman sormusta tuntuu alastomalta ja luvattomalta.

Elokuussa vietämme kaidemiehen kanssa 9-vuotishääpäivää. Pellavahäitä. Otamme sormuksen mukaan ja astelemme kultasepän luokse. Kaidemies ostaa hääpäivälahjaksi sormukseen uuden kiven ja sinisafiirin tilalle istutetaan timantti. Sakarat ovat vuosien mittaan kuluneet sen verran, että timantti joudutaan istuttamaan alemmas, jolloin sormuksen ilme muuttuu kiven vaihtumisen lisäksi aika tavalla alkuperäisestä. En malta odottaa, että yli puolen vuoden sormuksettoman kauden jälkeen saisin sen taas paikoilleen. Viikon päästä työ on valmis ja haen sormukseni. Myyjä kysyy haluanko laittaa sen heti sormeen vai laitetaanko pussiin. Mietin mikä kysymys tuokin nyt oli, eikö ole itsestään selvää, että tottakai heti paikoilleen! Pujotan sormuksen sormeeni. En ole ollenkaan varautunut liikutukseen, helpotukseen, rakkauteen, muistoihin ja kaikkiin tunteisiin, jotka ryöpsähtävät siinä hetkessä lävitseni ja jysähtävät patona kurkkuuni. Nieleskelen vietävän paljon, etten ala tiputtamaan vettä silmistäni. Saan hädintuskin soperrettua kiitoksen myyjälle ennen kuin poistun liikkeestä. 

 

 Miksi kiinnymme niin kovasti johonkin aineelliseen? Tärkeän esineen hajoaminen hajottaa. Se ei silti tarkoita, että muistot katoaisivat, ne ovat ja pysyvät. Tunteet, lupaus ja rakkaus ei mene rikki rikkonaisesta sormuksesta. Tämä sormukseni on yhtä rakas ja tärkeä myös nyt, vaikka se ei ole enää samanlainen. Vaikka se joskus katoaisi tai menisi uudelleen rikki, tiedän selviäväni harmituksella. Sormus on vain aineellinen kohde, johon suunnata merkityksen.  Kiviä ja sormuksia saa aina lisää symboloimaan tärkeänä pitämäänsä asiaa. Välttämättä mitään symboliakaan ei tarvita. Esimerkiksi kaidemiehellä ei ole avioliitostamme merkkinä sormusta lainkaan. Olemme silti yhtä kaikki naimisissa oli sormus sormessa tai ei.

Oletteko te kadottaneet jotain tärkeää ja minkälaisia tunteita se teissä herätti? Käyttääkö teillä molemmat sormuksia avioliiton merkkinä?

Elena

P.S. 1 kuva ja 9 kuva ovat sormuksesta timantin kanssa, muissa kuvissa näkyy vanha sormus sinisafiiri vielä paikoillaan.

Syyskuinen mökkiviikonloppu Savonlinnassa

Ilta. On jo ihan pilkkopimeää Tuohisaaressa kaidemiehen serkun mökillä. Käytän puhelimen taskulamppua nähdäkseni paremmin reitin puuseelle. Ulos tullessani katsahdan taivaalle ja näky on kerrassaan upea. Siellä kaukana kaupungin valoista, tähtitaivas tervehtii niin paljon kirkkaampana, ihan kuin tähdet olisivat lähempänä maata. Isot korkeat havupuut reunustavat näkymääni ylös niin, että tuntuu kuin olisi vain minä, tähdet ja pimeys. 

Sauna on lämmin. Ulkona tuulee. Okin tyttöystävällä Annalla on kädessään kynttilälyhty ja puhelimeen ladattuna täydellistä musiikkia jota kuuntelemme takkahuoneessa tulen loimutessa. Sähköt toimivat aurinkopaaneleiden voimalla. Avatessani pesuhuoneen ovea valot sammuvat siinä samassa. Koskinko johonkin katkaisimeen vahingossa? Selviää, että meillä on liikaa valoja sisällä päällä, kaikkeen ei riitä virtaa. Kannamme lyhdyn pesuhuoneeseen nähdäksemme jotain. Oikeastaan tämä tuo mitä parhaimman tunnelman. Löylyt ovat pehmeät, mutta kipakat. Mahdumme juuri kaikki lauteille istumaan. Hörppään saunajuomaani ja mietin miten olenkin päässyt osaksi näin mahtavien ihmisten seuraan. Ja seuraavaksi harmittelen, ettei kaidemies ole kanssamme. Työ ennen huvia vai miten se meni. Päätämme porukalla, että otamme viikonlopun uusiksi joskus niin, että Anttikin pääsee mukaan.

Saunan jälkeen pelaamme Cards against the humanity peliä. Vitsit, miten hauskaa se onkaan. En ole hetkeen pelannut mitään lautapeliä, enkä koskaan näin koukuttavan hauskaa.

Herään kuudelta. Työrytmini pitää sisäisen herätyskelloni päällä myös vapaapäivinä. Yritän vielä nukkua. Suljen silmäni puoleksi tunniksi, mutta uni ei enää tule luokseni, vaikka sitä toivon. Samasta syystä olen mennyt ensimmäisenä yön pikkutunneilla nukkumaan.  Nousen sängystä, ihastelen turkooseja verhoja ja oranssin seinän kontrastia. Hiiviskelen keittiöön kaivamaan esille kahvitarpeita. Juhlamokan valuessa mustana ja kutsuvan tuoksuisena pannuun, laitan takin päälleni ja haukkaan ulkona happea ennustellen minkälainen keli tälle päivälle mahtaa tulla. Sillä välin Laura ja Pilkkukin ovat nousseet ylös. Juomme kahvia ja kohta katamme aamiaista Okin avustuksella pöytään. 

Päivällä on luvattu sadetta, joten vaihdamme aamiaisen jälkeen ulkovaatteet päälle ja lähdemme tutustumaan lähimetsään. Veera nukkuu vielä, emmekä edes yritä herättää häntä. Hän on yöihminen, nukkuu pitkään ja valvoo aikaiseen. Me muut toivomme löytävämme kanttarelleja, mutta palaamme mökille vain yhden nähneenä. Bongaamme erilaisia kasveja ja hirvikärpänenkin yrittää lyöttäytyä seuraamme. Kerään matkalta syksyn viimeisiä kukkasia maljakkoon. Mökin pihapiiriin saapuessamme taivas alkaa vuotaa, kerkeämme juuri sopivasti takkatulen ääreen pakoon kosteaa ilmaa.

Avaan pullon punaviiniä, istahdan takan viereen tuolille mukavissa vaatteissa, villasukat jalassani ja olen niin rentoutunut kuin ihminen voi olla. Pilkku makaa räsymatolla ulkoilusta väsähtäneenä ja Anna häärää keittiössä meille herkullista wokkia ruoaksi. Keskustelemme henkeviä ja nauramme tämän tästä. Parasta.

Nähdään enää näinä päivinä todella harvoin miehen serkkuja. Siksi tällaisista viikonlopuista pitää ehdottomasti tehdä tapa ainakin kerran vuodessa, ehkä ensi kerralla on sitten meidän vuoro järjestää täällä jotakin. Tosin olen heti pakkaamassa laukkuni, jos meidät kutsutaan joskus uudelleen Tuohisaareen.

 

Vietittekö te kesällä kivoja viikonloppuja ystävien ja tai sukulaisten kanssa?

Elena