Syyskuun sunnuntai Kalliojärvellä

Elämä on aika rallia. Pojilla koulua, aikuisilla töitä, harrastukset, käy kaupassa, tee ruoka, pese pyykit ja ripusta ne. Muista imuroida välillä, pese vessa, kanna puut sisälle ja lämmitä takat. Äst, tänäänhän oli se vanhempainilta. Monelta ne reenit alkoikaan ja milloin piti hakea? Wilmasta tuli viesti, työjuttuja, aikataulumuutoksia, puhelin piipittää kokoajan ja lopettakaa se pelaaminen, tietokoneaika loppui jo kymmenen minuuttia sitten. Onhan läksyt tehty, joko söit iltapalan, pesitkö hampaat, laitoitko herätyksen aamulle, onko puhelin jo käytävässä latautumassa? Ollaan lähdössä, menossa, matkalla, tulossa kohta, perillä tai palaamassa kotiin pian. Arki on sellainen mankeli, jonka läpi puserrutaan viikosta toiseen. Viikonlopuksi voidaan hyvällä säkällä saada kaidemies reissutöistä kotiin ja harvemmin täysin vapaata Topin jääkiekkopeleiltä, joita on pääsääntöisesti joka viikonloppu molempina päivinä. Tänään oli se harvoista harvoin sunnuntai, kun meidän perheellä ei ollut mitään menoja ja kaikki olivat kotona. Loikoiltiin sängyssä pitkään ja mietittiin tietokoneisiin kiinni kasvaneiden kaksosten päänmenoksi ulkoiluretkeä Kalliojärvelle. Käytiin samalla pitkä väittely siitä minkä  värinen kaidemiehen takki on. Tummansininen vai musta. Väittely jatkui koko päivän ja ehkä se jatkuu niin kauan, kunnes kaidemies myöntää, että se on tummansininen eikä musta. Hahhhaa.

Tästä biisi soimaan.

 

Reppuun pakattiin termariin kuumaa mustaherukkamehua, makkaroita nuotiolla paistettavaksi, sinappia, servettejä, tulitikkuja ja varalta pari polttopuuta.

 

 

Ostin nämä kuksat meille joitakin vuosia sitten hääpäivälahjaksi tulevia yhteisiä retkiä varten.

 

Pojat kävivät koko matkan jotain väittelyä ja nahistelua ihan kaikesta vaan mistä se on mahdollista. Niin perus, mutta en edes tiedä onko mahdollista olla vääntämättä lapsena sisarusten kesken ja tietynlainen huumori, mikä on hankittu yhdessä kasvaessa, on meillä ainakin säilynyt omien veljien kanssa aikuisuuteen asti.

 

Meidän väittely takin väristä on jo niin pitkällä, että kaidemiehen ja omalle puolelle voitettujen kaksosten mielestä nämä reittiä merkanneet siniset ympyrätkin olivat mustia. Seurataan näitä mustia maalattuja ympyröitä. Hhhaa. Ihan epistä olla meidän perheen ainoa naispuolinen, kun näillä on kaikessa joku miesten oma salaliitto meneillään.

 

Salaliittolaiset paistelivat nuotiolla wilhelmit ja meitsillä oli mukana vegemakkaroita. Nämä on parhaita vegemakkaroita mitä olen tähän mennessä maistanut, punasipulilla ja rosmariinilla maustettuja ja löytyivät pakastealtaasta. 

Saan kuulla kotona lapsilta tosi paljon siitä, että syön kasvisvoittoisesti. Heidän mielestään olen vegaani, vaikka näin ei ole ja pelkäävät toden teolla, että myrkytän heidät joku päivä salaa jollain vegeruoalla missä ei ole ollenkaan lihaa. Apua, mitä pelkoja. Hhaa. Topias keksi siinä kävellessämme puiden juurien peittämällä polulla, että: "Äiti, tässä on sulle niitä juureksia."

Luonto on nyt kaikkein värikkäimmillään, joten kannattaa käydä ottamassa ilo irti tästä kauneudesta niin kauan kuin vain kerkeää. Yksin, kaverin kanssa, isommalla porukalla tai vain perheen kesken. Lähellä, kauempana, päiväretki tai yön yli. Pidempikin reissu olisi poikaa. Metsässä ja ylipäänsä luonnossa vietetty aika on vaan bonusta verenpaineelle, stressille ja saa meidät ihmiset tutkitusti voimaan paremmin. Sinne siis!

Ja kertokaa nyt, että minkä värinen kaidemiehen takki teidän mielestänne on? Tummansininen vai musta? 

Elena

P.S. Edellinen Kalliojärven kierros talvella löytyy tästä.

PICTURE IT: Rusettisandaalit, mitä muuta ostin ja pieleen menneet käsityöt

1. Ted Bakerin rusettisandaalit huutelivat minulle -50% alennuksessa. Ei ollut enää jäljellä kuin sirolle 41 jalalleni sopivat yksilöt. Se oli selkeästi meant to be ja pure love heti. Nämä jalassa olenkin kulkenut urheasti kuukauden päivät, ihan joka päivä, satoi tai paistoi. Päätin, että pidän sandaaleja niin kauan kuin vain tarkenee ja tänään ei enää pystynyt.

2. Olen tosi huono olemaan ostamatta jos näen jotain mihin ihastun heti. Niin kävi tälle sangalliselle tarjoilulautaselle. Säilyttelen siinä tällä hetkellä vaatelipaston päällä korujani. Olen salaa tavaraonnellinen. Tunnen ilmastoahdistusta tai ostoahdistusta nykyään, kun hankin jotain uutta tai joudun laittamaan pilaantunutta ruokaa pois, puhumattakaan jos heitän muovia tavalliseen roskikseen, vaikka yritän kovasti kierrättää kotonakin. Ennen tällaista ongelmaa ei ollut, mutta näinä päivinä kuluttaminen ja kierrättäminen saattaa saada minut voimaan hieman pahoin. Siitä se paha fiilis varmaan tuleekin, kun yrittää olla parempi versio itsestään, koittaa auttaa omilla teoillaan maailman tilaa, mutta onkin sitten vain heikkoa ihmislihaa kassalla tai väsyneenä kotona. Kai sitä voisi olla hieman armollisempi itselleen, koska muutos ja uusien tottumuksien omaksuminen vie aikaa ja ehkä kaikki pienetkin tehdyt teot ovat tärkeitä. Jos tekee edes vähän oikein, on siinä jo alku.

3. Joka elokuu Joensuuhun rantautuu Kansainväliset suurmarkkinat. Tänä vuonna ei tehty perheen tai poikien kanssa sellaista perinteistä - syödään liikaa ja maistetaan vähän kaikkea - kierrosta. Kävimme Kassun kanssa fiksusti maistamassa herkullista pizzaa, hankittiin uunituoreita prezeleitä ja ostettiin iso kasa churroja valkosuklaadipillä. Toisena päivänä treffattiin markkinoilla työporukalla, kierreltiin ja evästettiin burritoja, lopuksi istahdettiin satamassa ravintolalaivaan nauttimaan viinistä ja oliiveista.

4. Nämä kaverit olen hankkinut jo toukokuussa H&B Homesta, kun ystäväni olivat meillä viettämässä viikonloppua. Vasemmanpuoleinen Uashmaman kassi on oikeasti pyykkipussukka, mutta laitoin siihen kotona paperikassista kaikki lankani ja se on nyt niiden uusi toimiva koti. Olin jo pitkään etsinyt jotain sopivaa koria tai vastaavaa langoilleni, kun sellaista ei ollut olemassa. Tämä koko neulomisharrastus on sen verran uusi, että kaiken maailman puikkojakin pitää tämän tästä hankkia, kun aloittaa jonkun uuden työn, eikä vielä omista joka sortin tarvittavia vehkeitä. Tuohon oikeanpuoleiseen koriin sujautin peikonlehden.

4. Meikkivarastoni ovat näyttäneet samalta jo monta vuotta. Sillä saralla ei ole sinäänsä oikein mitään kerrottavaa. Yritän pitää kosmetiikan mahdollisimman minimissä ja se on onnistunut todella hyvin kolmisen vuotta. Meikkipussistani löytyy vain kaksi eri sävyistä Lórealin true match mineraalipuuteria, Cliniquen ripsiväri, kaksi mustaa eyelineria joista toinen on kynä ja toinen nestemäinen, Laveran ruskea ja vaalea mineraaliluomiväri, Lumenen valopisarat ja La Roche-Posayn huulirasva. Näillä saan tehtyä kaiken tarpeellisen. Arjessa mennään suhteellisen luonnollisella meikillä ja juhlaan enemmän tummaa ja rajauksia.

5. Tästä Beanitistä on tullut nopeasti ihan suosikkini kaikista vegevaihtoehdoista. Vitsit miten hyvää rapeaksi paistettuna. Wokkaan tosi usein itselleni kasviksia ja siihen kylkeen jotain protskua ja tämä on kertakaikkisesti vienyt sydämeni maullaan ja koostumuksellaan. Oikeasti hyvää! Viimeksi heitin mausteeksi vain vähän soijaa ja tuoretta inkivääriä + ne kasvikset ja tuli superia. Menee myös loistavasti tacojen ja tortillojen täytteenä. Olen ostanut ja syönyt vasta kolme pakettia, joten ruokakokeilut näiden saralla todellakin jatkuvat!

6. Minusta on tämän vuoden aikana kuoriutunut korvakorujen käyttäjä. Ennen en osannut käyttää moisia lainkaan tai muutenkaan koruja, ne ovat tuntuneet aina kovin vierailta, mutta asiaan on tullut vanhemmiten jotain muutosta. Kasvatin naurettavan kolmen parin korvakoruvalikoimaani kahdella puukoruparilla, joista suosikikseni on jääneet nämä. Aivan ihanat, eivät paina mitään ja näyttävät tosi kivoilta korvissa.

7. Vuosikausia suosikkikarkkipussini on ollut Bonbonin kaatissäkki. Nyt on kuitenkin löytynyt kova haastaja, enkä tiedä onko paluuta entiseen enää olemassa. Tämän hetken ehdoton lempparipussi on kirpeä tvmix, jonka pussikin on just sopivan pieni herkutteluun. Kuvassa pussin paras namu.

8. Olen aloittanut taas neulomaan. Yritin jatkaa kevättalvella kesken jäänyttä palmikkoneuletakkia, mutta hitsit siitä ei vain tullut mitään. Miten vaikeaa on palata puolen vuoden tauon jälkeen tekemään jotain, mistä ei enää muistakaan mitään. Ohjeesta pitäisi seuraavaksi neuloa peilikuvana ja voi veljet miten aivoissani tämä ei vain tapahtukaan kuten pitäisi. Purin hammasta ja sadattelin aikani, kunnes päätin jättää kyseisen työn odottamaan vielä hetkeksi ja aloitin neulomaan kaidemiehelle villasukkia. Todellakin tarvitsee niitä pian, koska kelit viilenee ja on ulkotöissä joka päivä, satoi tai paistoi. En vain tiedä mitä näidenkin kanssa tapahtui tänään, koska villasukat on mielestäni jo helppoja ja olen tehnyt niitä jo parikymmentä paria. Eilen sukat edistyivät kuin unelma samalla, kun katselin Netflixistä minisarjaa Epäuskottava. By the way, suosittelen katsomaan jos tykkäätte rikossarjoista. Ja tänään huomasin kokoajan purkavani työtä yhä uudelleen ja uudelleen. Katosi silmukkaa, kavensin kantapäätä vituralleen kertaa kolme. Joskus ei vaan onnistu. Ei yhtään. Ehkä unta kuulaan ja huomenna uudestaan?

9. Kulutin tänä kesänä puhki Superdryn kollarimekon. Löysin tämän keväällä alesta ja sille on ollut niin paljon käyttöä, että en tajua miten olen voinut selvitä aikaisemmin ilman samankaltaista vaatekappaletta. Mekko on just sopivan rento, mutta silti siisti ja mikä parasta, siinä on taskut! Pukeutuminen ei olisi voinut olla koskaan helpompaa. Tämä vain ylle ja sandaalit jalkaan. Korvikset korvaan, jos haluaa vähän huolitellumman lookin. Viileämmällä kelillä farkut tai sukkikset alle. Kävi vielä niin hyvä säkä, että löysin samalta merkiltä kollarimekon hupulla viime viikolla, alennuslapulla varustettuna myös ja se on ihan yhtä mahtava vaate, lämmin päällä ja vähän värikkäämpi  puna-valko-sininen. Hassua, että vielä joitakin vuosia sitten en pitänyt koskaan hameita tai mekkoja ja nykyään housujen jalkaan vetäminen tuntuu vähän mälsältä.

10. Kaidemies tuli viime torstaina kotiin ja lähti takaisin tienpäälle taas maanantaina aikaisin aamulla. Vaikka koenkin olevani aika kätevä käsistäni, niin joihinkin juttuihin vaan tarvitsen kaidemiestä. Jotkut jutut saattaa meillä repsotella, koska mies ei ole ollut kotona viikkoihin. Tällä kertaa toyotan etuvalo piti vaihtaa ja jos oikein tarkkaan katsot niin tuo punainen pilkku on se mies vaihtamassa sitä valoa. Olohuoneen pöydällä on maljakossa inkaliljoja, kävin ostamassa kukkakaupasta pusikon jotain mahdollisimman pitkään kestäviä kukkia ja myyjä suositteli näitä. Pärjäävät kuulemma neilikoille, jotka ovat yksiä lemppareitani juuri sen takia, että kestävät maljakossa viikkoja nätteinä. Yhdessä viikossa näille ei ole ainakaan tapahtunut ei yhtään mitään, joten saatan jopa uskoa myyjää.

Muilla kokemusta inkaliljoista, päin mäntyä menevistä neulomistöistä, beanitin härkäpapusuikaleista, ilmastoahdistuksesta tai hyvistä alennuslöydöistä?

Elena

Välillä pitää pysähtyä

Päätin elokuun viimeisenä päivänä nukkua ulkona riippumatossa valojen seurana. Joku varmaan muistaakin, että osallistuin viime vuonna ensimmäistä kertaa Suomen ladun järjestämään nuku yö ulkona tapahtumaan. Se oli niin kiva kokemus, ettei ollut vaikeaa lähteä tähän uudelleen. Kuvittelin ihan totta nukkuvani kesällä ulkona useammankin yön, jotenkin aika vain tikitti mennessään ja taas kerran en saanut suoritettua kaikkia haaveitani. Vaikka monenlaista jäi tekemättä, pysähdyin enemmän kuin koskaan nauttimaan hetkistä. Koska elämä on vaan kerran. Olen istunut joka päivä monta kertaa ulkona pihamaalla kahvin, teen, vissyn, jäätelön tai viinilasin kanssa. Milloin laiturilla, rantanuotiolla, riippumatossa, keittiön ulkorappusilla tai koivusta roikkuvassa korituolissa. Ihaillut aamuisin auringonnousua, päivällä sadetta tai paistetta ja illalla auringonlaskuja. Morjestellut pihamaalla liikkuvia eläimiä ja niitä on ihan tosi paljon. Oravia, siilejä, jäniksiä, sorsia, silkkiuikkuja, joutsenia, käpytikka, plus kaikki kymmenet eri lintulajit. Miettinyt mihin taivaalla olevat lentokoneet ovat matkalla ja keitä ihmisiä ylitse lentävässä pienkoneessa on sisällä. Nähnyt vettä pitkin ohitse lipuvia saunalauttoja, kanootteja, kalastelijoita, suppailijoita ja hivenen ärsyyntynyt rauhan rikkovista edestakaisin ylinopeutta pärräävistä vesiskoottereista. Milloin massiivinen tukkeja kuljettava rahtilaiva on tullut näköpiiriin ja toisinaan pihaamme on tupsahdellut tuntemattomia ihmisiä ihmettelemään maisemia, joille olen ystävällisesti sanonut, että tämä on yksityinen piha.

Vaikka aina ei ehdi ihan kaikkea suunnittelemaansa, tärkeintä on, että on kuitenkin tehnyt sellaista mistä nauttii. Rakastan meidän kotiamme, tätä pihamaata, näitä maisemia, joten ei kaduta, että olen täällä lähes kokoajan. Ymmärrän hyvin poikia, jotka sanovat jos kesälomalla pitäisi lähteä jonnekin muualle, että miksei voida olla kotona vaan, kun täällä on just parasta kesällä. Ehkä pitää käydä siellä muualla just sen takia, että ymmärtää itselle tärkeät asiat.

Tästä biisi soimaan.

Päätin viettää koko lauantaisen illan ulkona. Lämmitin saunan meille, siitä tulee aina sellainen olo kuin olisi mökillä. Sekoitellaan padasta kuumaa vettä kylmän järviveden kanssa vatiin ja heitellään kuupalla päälle. Pojat eivät nauti kovasti saunassa peseytymisestä, mutta minä nautin sitten varmasti heidänkin puolestaan. Hiuksista tulee ihanan pehmoiset järvivedellä peseytymisen jälkeen ja ylipäänsä saunan jälkeen on vaan niin puhdas ja raukea olo.

Kassu autteli minua valojen ripustamisen kanssa, haki autotallista jatkoroikkaa ja kipaisi vielä patjankin riippumattoon aitasta.

Pojilla oli omat saunajuomat ja minulla lasillinen kylmää valkeaviiniä. Sytyttelin rantanuotioon tulet ja hiilloksen oltua sopiva, pojat paistelivat ritilän päällä wilhelmiä iltapalaksi. Kaksoset varastivat vuorotellen nukkumapaikkani ja viihtyivät riippumatossa niinkin hyvin, että en meinannut saada heitä melkein sisälle nukkumaan. Ehdotin kyllä alunperin, että nukuttaisiin kaikki ulkona, mutta silloin se ei kuulostanut hyvältä idealta.

Sattui sitten yksi kauneimmista auringonlaskuista pitkiin aikoihin, joten kelpasi istua vilttiin kietoutuneena nuotion lämmössä ja ihailla pimertyvää iltaa. Joku sanoi radiossa, että parhaimmista hetkistä ei oteta kuvia, koska ne kuulemma tallennetaan vain omaan mieleen. Olen sitä mieltä, että parhaista hetkistä kannattaa todellakin ottaa kuvia, koska vaikka sun muisti olis priimaa, niin yksityiskohdat ei varmasti jää samalla tavalla mieleen.

Ja yöllä olikin sitten pimeääkin pimeämpää lukuunottamatta valoja. Kassua mietitytti, että mitä jos joku murhaa minut yöllä. Mitä sitten tehdään? Soitatte 112 tietenkin. Ja mikä tuntui huolestuttavan eniten, kuka sitten laittaa meille ruokaa? Koska laitan kuulemma parasta ruokaa kuin kukaan muu. Hahha. Sanoin, että täältä blogista löytyy ainakin suurin osa lemppariruokienne ohjeita, joten voitte harjoitella tekemään niitä vaikka itse. Kävimmekin sitten taas kerran keskustelua siitä, jos jostain syystä minua ei enää olisikaan. Muutaman kerran aikaisemminkin tämä asia on heitä mietityttänyt. Ja samalla tavalla kuin aina ennenkin kerroin, että jos nyt tulisi aikani lähteä, en katuisi mitään. Olen elänyt oikeasti hyvän elämän.  Oikeasti. Viettänyt aikaa perheeni kanssa. Rakastanut ja ollut rakastunut yhteen mieheen niin paljon, etten tiennyt sellaista tunteiden kirjoa olevan olemassakaan. Saanut kaksi kultakimpaletta joiden olen nähnyt kasvavan aika timanteiksi nuoriksi. Mutta jäisikö joku harmittamaan jos sinun pitäisi nyt lähteä luotamme? Tottakai. Jäisi näkemättä mitä elämällänne teette. Mitä työtä alatte tekemään. Miten pärjäätte omillanne. Löydättekö rinnallenne jonkun teidän arvoisen ihmisen. Ja jos saatte omia lapsia, niin en pääsisi koskaan näkemään miten ihmeellisiä he ovat.

Siinä sitä sitten nukahdin yllättävän nopeasti sikeään uneen, josta havahduin puoli neljältä yöllä siihen, kun joku jänis pomppi rantaa pitkin. Nukahdin vielä uudelleen ja seuraavaksi kuulen kuinka joku kävelee pimeässä yläpihalta riippumattoni luokse ja alkaa kuristamaan minua niin, että kaulaani koskee sykkien. Yritän saada silmäni auki ja katsoa kuka on hyökännyt kimppuuni, mutta luomeni ovat niin raskaat, etten saa niitä mitenkään auki. Ja sitten säpsähdän hereille ja luulen sydämeni räjähtävän järkytyksestä. Pihamaa on mustaa. Olen aivan hiestä märkä. Pöydällä palaa lyhdyssä kynttilä. Ylläni roikkuvat pehmeästi valaisevat lamput. Kaulaani koskee siitä kohdasta ihan pirusti, mistä painajaisessani oleva murhaaja minua kuristi. En meinaa tajuta, että se oli unta. Oliko se unta vai hiippaileeko täällä vielä joku? Olen äkkiä niin hereillä. Tajuan kaulakipuni johtuvan siitä, kun maalasin makuuhuoneemme kattoa koko päivän ja jouduin olemaan hullunkurisessa asennossa monta tuntia. En voi nukkua enempää riippumatossa. Pakko myöntää, että nyt pelottaa. Raahaan patjani, tyynyni ja makuupussini saunan pukuhuoneeseen, kaulaa jomottaa, mutta saan nukuttua vielä pari tuntia ennen kuin lähden keittämään aamukahvia ja raahaudun laiturinnokkaan hörppimään sitä nousevan auringon kanssa. Naurattaa ihan pirusti se painajainen. Miten se tuntuikin niin aidolta ja todelta? Kassun ja Topin kanssa käyty keskustelu tuli vähän liikaa uniini.

Kukaan muu teistä nukkunut ulkona? Tai nähnyt painajaisia?

Elena