sunnuntai 25. syyskuuta 2016

VEITSENTERÄLLÄ: Bataattiranskalaiset


Ainekset
2 keskikokoista bataattia
1dl oliiviöljyä tai rypsiöljyä
suolaa

 
 1. Pese bataatit hyvin. Leikkaa ensin leveyssuunnassa 1,5 senttimetrin vahvuisiksi viipaleiksi.


2. Leikkaa sitten viipaleet leveyssuunnassa 1,5 senttimetrin välein tikuiksi. Palojen olisi hyvä olla siksi samankokoisia, että kypsyvät samaan aikaan. 


 3. Laita tikut isoon kulhoon ja laske päälle kylmää vettä niin, että peittyvät. Anna liota vedessä parikymmentä minuuttia. Tällä vaiheella liotetaan bataatista pois mahdollisimman paljon tärkkelystä. 


 4. Valuta sitten tikut lävikössä mahdollisimman kuiviksi.


 5. Levitä sitten bataattitikut talouspaperin päälle levälleen ja painele vielä päältä paperilla kosteutta pois.


6. Kun bataatit ovat huolellisesti kuivattuja, asettele ne uunipellille leivinpaperin päälle niin, että eivät mene päällekkäin.  Lorauta päälle öljyä, pyörittele sitä ympäri bataatteja ja iske sitten uuniin 200 asteeseen paistumaan. Käännä 15 minuutin jälkeen ranskalaisia. Ole kärsivällinen ja anna ranskalaisten kypsyä mahdollisimman pitkään niin, että tulevat kauniin ruskeiksi. Voit tarvittaess kääntää ranskalaisia vielä kertaalleen.


 
  Näillä ranuilla meni uunissa 40 minuuttia ja olisivat ehkä vielä voineet olla 10 minuuttia lisää, että olisivat tulleet mahdollisimman rapeiksi. Bataatti jää herkästi todella lötköksi. Rapeampaa kuorta voi tavoitella lisäämällä maizenaa bataatteihin ennen paistamista, mutta meidän ruokakomerosta oli juuri sattunut loppumaan maizenat, joten näillä mentiin. Mikäli lisäät maizenaa, niin tee näin:
Kuivauksen jälkeen laita bataattiranut isoon kulhoon tai pussiin, heitä sekaan 1rkl maizenaa ja sekoittele huolella. Lisää vasta tämän jälkeen öljy.

Jotkut tykkäävät laittaa suolan jo ennen paistoa, mutta itse maustan ranskalaiset suolalla aina vasta paistamisen jälkeen.

-Elena

torstai 15. syyskuuta 2016

Aina vika kerta

Jo keväällä, kun aurinko alkaa luomaan lämpöisiä säteitään poskipäille, mietin miten aion nauttia valon jokaisesta pilkahduksesta täysillä, koska kesä tulee ja menee ohi liian nopeaan. Nousen ylös aamuvarhain ja suljen silmät vasta, kun olen nähnyt auringon painuvan mailleen, etten vain jäisi paitsi visertävistä linnuista, pusikoissa hyppivistä pupuista, oravista ja järvellä lipuvista silkkiuikuista. Kävelen mahdollisimman paljon paljain varpain ruohikossa ja rantahietikossa, pyöräilen ympäri kaupunkia, kuljen pitkin metsäpolkuja.  Huolestuneena tarkastelen puiden lehtivihreää, miten se tummuu hiljalleen, katoaa ja kellertyy.
Lopulta hämmästyn joka vuosi miten en tajunnut nauttia juuri siitä yhdestä uintikerrasta tarpeaksi, koska jos olisin tiennyt silloin sen olevan viimeinen uintikerta tänä kesänä, tottahan olisin nauttinut siitä silloin enemmän, vai? Ja jos olisin ymmärtänyt, että lapsilla on juuri silloin viimeiset kunnon saunabileet, olisin varmasti halunnut tehdä heidän muistoistaan vielä parempia ja jos olisin tajunnut, etten enää tänä kesänä istu ulkona kahvittelemassa ystävän kanssa, olisin istunut sinä kertana pidempään ja ottanut vielä yhden kupillisen, vai? Vai onko niin, että kuitenkin osasinkin nauttia niistä hetkistä juuri niin paljon kuin mahdollista ja tein niistä hetkistä sellaisia muistoja, kuin niistä kuuluikin tulla ja jos olisinkin yrittänyt olla jotain enemmän, olisinkin ollut paljon vähemmän oikeasti siinä hetkessä.




 



Olen ihmetellyt eniten sitä miten kesä tuntuu loppuvan kuin seinään elokuun puolessa välissä, kun koulut alkavat. Lämpimästä säästä huolimatta tuntuu siltä, että pitää kaivaa pitkähihaiset ja -lahkeiset päälle, takki, kaulaliina ja pipokin! Tuntuu siltä, että luovuttaa kesän suhteen, vaikka aika suhteellisen lämmintä keliä on jatkunut aina viime päiviin asti.

Kuinka aikaisin te kaivatte takit ja huivit kehiin? Milloin kesä on mielestänne ohi?

-Elena


sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Tahdonvoimaa rajamailla

Suunnittelimme vuosi sitten patikoinnista innostuneina Lauran ja Tiian kanssa, että kierrämme Herajärven tänä kesänä. Aikaa 61 kilometrin Herajärven kierrokselle meillä oli vain viikonlopun verran ja halusimme yöpyä jonkinlaisen katon alla sen sijaan, että hankkisimme jostain teltan kannettavaksi ja pystytettäväksi. Tämän takia aikataulusuunitelmamme oli aika kunnianhimoinen varsinkin lauantaille, koska matkat määräytyivät sen mukaan mihin saimme varattua yöpaikat. Lähdimme matkaan perjantaina iltapäivällä Ukko-Kolilta Ylä-Murhen mökkiin yöksi, matkaa tänne kertyi 10 kilometriä. Lauantaina patikoimme Ylä-Murhelta Kiviniemeen yöksi 31 kilometriä ja sunnuntaina Kiviniemestä  takaisin lähtöpisteeseen 20 kilometriä.

Ennen lähtöä alkoi älytön pähkäileminen, että mistä kaikki tarvittavat varusteet löytyvät. Jostain komeron perukoilta löytyi kaidemiehen vanha rinkka. Kesällä aikaisemmin ollutta sukujuhlaamme varten hankittiinkin pari uutta makuupussia ja makuualustoja, joten sekin homma oli kondiksessa. Kassulta lainasin puukon ja ostin veden ja kahvin keittämistä varten kaupasta nuotiopannun. Mietin kovasti sadepuolta ja miten vaatetus noin ylipäänsä. Elokuun lopulle sattunut patikkareissu, kun voi sään puolesta olla vaikka mitä ja sitä se olikin. Satoi, paistoi, tuuli, myrskysi, oli kuuma, oli kylmä. Lopulta päälle valikoitui ihan normaalit ohuet casallin ulkohousut, jotka kuivaavat nopeasti mikäli kastuvat, paidan ja housujen alle tekninen aluskerrasto ja sadetta pitävä ulkotakki, jota pidin päällä vain silloin, kun satoi. Kaidemieheltä lainasin vielä varrelliset kengät, jotka tukivat nilkkoja hankalassa maastossa. Ja kyllä, meillä on kaidemiehen kanssa lähes saman kokoinen jalka. Olen naiseksi aika big foot, kengänkokoni on naisellisen siro 41. Otin myös omatkin lenkkarit matkaan ja ne olivat kyllä pelastus vaihtaa jalkaan kuivien sukkien kanssa kesken matkan.

Vaatetusta enemmän päänvaivaa aiheutti kuitenkin ruoat. Kuinka paljon sitä ruokaa tarvitsee viikonlopun patikoinnille? Monta kertaa syön päivässä ja mitä? Mikä ruoka painaisi mahdollisimman vähän rinkassa. Mistä tulisi mahdollisimman vähän roskia? Miten saa pidettyä energiat tasaisina koko patikoinnin ajan? Ei ole mitään kamalampaa kuin, että energiat putoaa, eikä jaksa pistää enää lenkkaria toisen eteen.
Lopulta tulin sellaiseen tulokseen, että syön lämpimillä aterioilla purkkikanaa ja nuudelia, grillimakkaraa ja pussikeittoa. Kuvan lihapiirakat jätinkin kotiin, mutta jossain vaiheessa patikointia se kyllä kadutti isosti. Pussikeittoja en tarvinnutkaan. Aamupalalla/välipalalla söin pussipuuroa, lisäksi leipää, metwurstia ja kurkkua, mehukeittoa. Nopeiksi energialähteiksi otin hedelmiä, paljon suklaata, pähkinäpatukoita, pähkinöitä ja vähän karkkiakin. Jos harrastaisin enemmän patikointia kuivaisin mukaan lihaa, suunnittelisin lämpimät ateriat kivemmiksi ja ehdottomasti paistaisin lättyjä!


Nauratti ihan älyttömästi miten paljon rinkka painoi, kun ahdoin sinne kaikki nämä, mutta eipä tuosta jäänyt jäljelle juuri mitään. Vettäkin kannoin aika paljon mukanani, koska lähteet eivät olleet juomakunnossa matkan varrella. Käytettiin purovesiä kyllä ruoanlaittoon ja kahvinkeittoon.


Alkumatkasta päästyämme Mäkrälle oli tarkoitus ottaa samanlainen kuva kuin tässä alla, joka on otettu vuosi takaperin... mutta kamera päättikin toisin ja siitä lähtikin vain kummallinen ääni, tsurr. Mikään nappi ei yhtäkkiä toiminut vaikka olin juuri hetki aikaisemmin ottanut yllä olevat maisemakuvat. Kamera vain tsippasi, tsurr tsurr.


Meinasin vähän hajota siihen paikkaan ja jouduin keräilemään itseäni pitkään, kun sisuskalut valuivat harmista vatsan pohjalle. Oli aika lähellä etten syöksynyt maahan makaamaan, repimään sammalta ja kirkumaan itkua. Valokuvaamisesta on tullut vuosien mittaan minulle älyttömän tärkeää ja kamerasta rakkain kapistukseni. Se tunne, kun en voikaan ikuistaa kokemaani ja näkemääni. Puhdasta tuskaa voin kertoa! Puhelimessa oleva kamera oli vain laiha lohtu. Tulikin napattua vain muutama kuva koko loppu retkestä, koska säästelin akkua ja suoraan sanottuna otti päähän niin paljon!


Herajoen ylitys kahluuvaijereilla tuntui kerrassaan mahtavalta!  Jalat virkistyivät patikoinnin välissä, kun niitä sai huljutella viileässä vedessä.

Lauantaina saavuttiin lopulta riiheen 31 kilometrin rupeaman jälkeen. Oli jo aika hämärää, oltiin väsyneitä, litimärkiä hiestä ja taivaalta ripsineestä vedestä ja en muista, että olisin koko elämäni aikana haissut yhtä pahalta kuvottavalta. En tiedä miten kävelin viimeiset 10 kilometriä ja yksi tunti tästä oltiin kyllä kaikki ihan vaiti ja keräiltiin itseämme. Meinasi siinä itku tulla lopulta perille päästyä, kun tajuttiin mikä majoitus oltiin valittu. Pellolla kökötti viimeisillä voimillaan pystyssä olevan näköinen riihi, jonka katto oli täynnä reikiä ja ovi retkotti selällään. Sisältä löytyi kasa kosteita haisevia patjoja vanerista rakennetun makuutilan päällä, ympäriinsä lojui rikottuja ampiaispesiä, kuolleita ampiaisia ja kaiken kukkuraksi tänne päästäkseen piti kävellä aitauksen lävitse, jossa oli lampaita laiduntamassa.
Kuulostaa nyt aika naurettavalta, mutta siinä mielentilassa ne lampaat oli hitokseen pelottavia. Tämä majoitus kosteissa tiloissa maksoi 10 euroa yöltä per nenä ja siihen sisältyi suihkun ja vessan käyttö tuvassa. Oltiin ehkä sitä mieltä, ettei ollut ihan niin arvokas yö.
Tiia lähti ensimmäisenä käymään suihkussa ja me todettiin Lauran kanssa hetki paikoillamme väristyämme, ettei millään voida odottaa omaa vuoroamme litimärkinä tai tullaan kipeiksi. Riisuttiin märät vaatteet, pyyhittiin haisevat kroppamme saveteilla, vaihdettiin kuivaa ylle ja kaivauduttiin makuupussien uumeniin kylmyyttä piiloon. Siinä maate vihdoin päästyäni koko kropasta ei löytynyt kohtaa johon ei olisi koskenut, kyyneleet vaan polttelivat silmänurkissa kivusta. Ja sitten, kun siinä taistelin henkisen ja ruumiillisen jaksamisen kanssa, jostain tosi kaukaa kuuluu Tiian onneton avunhuuto: "Elenaa!"
Nousin ylös särkevillä jäsenilläni ja könysin ulos katsomaan missä se toveri on pulassa... ja siellä Tiia ei pääse portista sisään aitaukseen, kun ne kaikki lampaat ovat hyökkäämässä kimppuun. Huusin lampaille, että: "Tulkaa tänne!" Ja nehän meinaan lähtivät kovaa vauhtia tulemaan kohti ja sitten huusinkin, että: "Älkää tulko tänne, älkää tulko tänne!" Se nyt olisi puuttunut, että vieressä nukkuisi lammas yöllä.
Lisäksi riiheen yritti tulla pelottava iholle tuleva hellyydenkipeä kissa, joka tuntui myös siinä tilanteessa tulleen paikalle leffasta Uinu uinu lemmikkini... kiipesi Tiian jalkaa pitkin kynsillään ylös ja vainosi meitä maukuen oven takana.
Oltiin siis kaikki aika hysteerisiä siinä nukkumaan käydessämme. Vuoroin naurettiin, vuoroin voivoteltiin. Mietin katon reikiä pimeydessä tuijotellessani, että huomenna en vissiin voi kävellä tällä kropalla metriäkään eteenpäin. Nukuin koko yön sellaista valveunta, heräilin  pieneenkin ääneen ja sateen ropinaan. Mikään asento ei tuntunut hyvältä edes särkylääkkeen voimin. Lopulta heräsin aamulla siihen, kun jostain katon lävitse syöksähti suoraan naamalleni ämpärillinen vettä. Siis oikeasti?!!! Eihän sellaista satu kuin jossain elokuvissa! Silloin ei naurattanut, mutta nyt muisto tuntuu jo huvittavalta.
Noustiin ylös naurettavan kankeina tai minä kyllä säpsähdin aika voimakkaasti ylös sijoiltani veden ansiosta.
En tiedä miten kävelen vanhana mummona, mutta sain siitä jonkinlaisen käsityksen yrittäessäni ottaa ensimmäisiä askeliani kumarassa, hankalasti ja joka niveleen koskien. Nilkat, lonkat, olkapäät. Voi luoja, jalkapöydät ja rakkoiset kantapäät!

Mietittiin siinä kostean yön jäljiltä nilkuttaessamme, että taksi Kolille ei olisi yhtään hullumpi idea kaiken tämän jälkeen. Teki mieli luovuttaa ja isosti... mutta jokin ihme tapahtui, kun päästiin lämpimään tupaan ja syötiin itsemme kylläisiksi aamupalalla. Varmaan se hyvä ruoka, parempi mieli, homma. Eihän me mitään luovuttajia olla!

Niin sitä vaan sitten patikoitiin vielä 20 kilometriä sunnuntaina vaikka tuntuikin viimeiset viisi kilometriä joka askeleella, että jalkapöydät ovat murtuneet. Sinä hetkenä, kun näin auton parkkipaikalla tuli oikeasti itku, kun olin niin helpottunut!

Kuitenkin, olen ihan hiton ylpeä itsestäni, matkakamuistani ja meidän fyysisestä ja henkisestä kunnosta! Meistä on ihan mihin vaan!

Tältä patikointireissulta opittua:
-Sopiva päiväpatikointimatka on 15-20 kilometriä. Tällöin ei ole liian kiire, kerkeää ihastelemaan maisemia, keräämään vaikka marjoja ja sieniä, fiilistelemään enemmän!
- Oma keho pystyy uskomattomiin asioihin, lähinnä niin, että jalat menevät eteenpäin ihan tahdonvoimalla.
- Hirvikärpäset on ällöjä, mutta niihin tottuu hetkessä ja oppii äkisti vain litistämään ne hengiltä sormien välissä.
- Suklaa on pelastaja!
- Savetit pelastaa, rexona pettää!


"Rohkeus on sitä, että pelkää kuollakseen ja satuloi ratsun kuitenkin."
-John Wayne



Kaikesta huolimatta muistoihin jää mahtava reissu ja mietinkin jo mihin sitä ensi vuonna lähtisi patikoimaan. Ehkä karhunkierros?

Kertokaa ihmeessä kammottavimmat patikointikokemukset! Pelottavia lampaita ja kissoja teidänkin reissuilla?

-Elena