Painan lisää kaasua sata lasissa, moottoritie Helsinkiin hohtaa auringonpaisteessa. Monet kyyneleet ovat kuivuneet poskille päivän aikana ja ruusu laskettu arkun juurelle. Alan lähestyä ydintä ja huomaan ajavani taas kerran pieleen, vaikka kaidemies antaa ajo-ohjeita puhelimessa minulle parhaansa mukaan. Tyhmät kyyneleet tulevat taas, käännyn ensimmäisestä risteyksestä oikealle ja pysäytän auton tien reunaan autojen väliin ja anna itkun tulla. Tyhmä tie, tyhmä risteys, tyhmä tyhmä minä. Lopetan puhelun kaidemiehen kanssa ja asennan puhelimeen navigointiohjelman. Vedän syvään henkeä ja pyyhin silmäkulmat. Kohteeseen 1 minuutti. Olen niiiiiiiin idiootti! Ajan perille ohjeiden mukaan ja huokaisen helpotuksesta halatessani rakasta kälyä auton seisoessa turvallisesti parkkipaikalla.
-Maistuisiko puna- vai valkoviini? Käly kysyy sisällä kolistellen keittiössä.
-Kaikki käy! Vastaan innokkaasti, olen enemmän kuin valmis hukuttamaan osan surustani.
Sydämellä, Elena
