Kolmena viime vuotena on ollut vaikeaa. Kaikki läheisimmät ihmiseni ovat varmasti olleet osana todistamassa kamppailuani aina yhden ja taas toisen kivuliaan henkisen kasvun kanssa. Tempautuminen irti kaikesta tutusta tänne muutettuamme, ystävien ja sukulaisten ikävöiminen, sopeutuminen asumaan yhdessä aviomiehen äidin kanssa, lähinnä vaikeinta oman yksityisyyden ja tilan kaipuu, koska anoppi on yksi mahtavimpia ihmisiä maan päällä. Pahinta se olo, että olen yksin ihmisten ympäröimänä. Jos kaidemiehen reissutyö olikin tuntunut vaikealta jo Kangasalla asuessamme, tuhat kertaa vaikeammalta se on tuntunut tänne muutettuamme. Talvella kaidemiehen ollessa kotona elämä on mallillaan, muu aika on selviytymistä päivä kerrallaan aina siihen, kun tumma volvo ajaa kotipihaan ja selviytyminen jatkuu taas perävalojen vilkkuessa. Perheen lisäksi olen kyllä löytänyt täältä kourallisen mahtavia ihmisiä, jotka ovat pitäneet minut järjissäni, ainakin osittain, niin järjissäni, kuin nyt vain voin olla.
Kliseisesti sanottuna:
-En vaihtaisi päivääkään näistä vuosista täällä.
Totta helkkarissa olen itkenyt ikävää, yksinäisyyttä, tänne kuulumattomuutta, kiukunnut ja ollut totaalisen mahdoton. Pakannut ajatuksen tasolla laukkuja monesti ja kuvitellut matkaa takaisin kotiin äidin helmoihin nyyhkimään, viimeksi lauantaina. Mutta jos jotain, niin en ole luovuttaja. Jokaisen huonon päivän jälkeen tulee kymmeniä hyviä päiviä. Niihin hyviin päiviin, hyviin hetkiin... kun keskittyy niihin, niin paremmat päivät tuplaantuvat. Ainakin haluan uskoa niin.
.
Sydämellä, Elena
