En ole huolissani terveydestäni tai osaa arvostaa sitä tarpeeksi, kunnes olen kipeä.
Tupakoinnin lopetettuani viitisen vuotta sitten, olen ollut pääsääntöisesti terve.
Vanhempani huokaisivat varmasti helpotuksesta, kun viimein tein päätöksen lopettaa.
Sairastin pienenä monet keuhkoputkentulehdukset ja jo silloin lääkärit olivat sitä mieltä,
että tupakointi kohdallani saattaisi olla kohtalokasta.
Kyllähän ne lääkärit tietävät nämä asiat.
Ja sitäpaitsi, tupakointi on mielestäni jokaisen ihmisen kohdalla kohtalokasta,
oli taustalla sitten mitä vain.
Nuoren teini-ikäisen kapinallisen ja
omaa minäänsä hakevan Elenan mielestä oli aivan yhdentekevää
mitä ruumiilleensa aiheutti siinä hetkessä.
Tulevaisuus oli jotain mikä ei paljon hetkauttanut,
hyvä kun niistä senpäiväisistä tunnekuohuista selvisi ehjänä seuraavaan päivään.
Maailmanloppu saattoi olla joku minimaalinen juttu...
Se, että kaverit saivat olla ulkona pitkään ja minun piti käydä ilmoittautumassa tiettyihin kellonaikoihin ja anoa lisäaikaa, jos halusin vielä palloilla kylillä,
niiiiiiin noloa silloin...
mutta kiitos iskä ja äiti, että välititte ja piditte minusta niin hyvää huolta.
Se, että nuori tupakoi ei liittynyt ainakaan omalla kohdallani mitenkään siihen,
etteikö kotona valistus olisi toiminut tai ettenkö olisi tietänyt kuinka epäterveellistä se oli,
kysymys taisi enemmänkin olla paineista päästä porukoihin, olla cool ja
nopeasti ensihenkosten jälkeen sitä olikin sitten nikotiinikoukussa.
Olin aina sitä mieltä, että lopetan jonain päivänä, että en todellakaan halua polttaa,
en pitänyt tupakan mausta tai hajusta.
Keksin kuitenkin itselleni aina jotain tekosyitä olla lopettamatta tai
olin jo antanut itselleni luvan retkahtaa mikäli aioin yrittää lopettamista:
"Jos tämä ei onnistu, niin ainahan voin jatkaa polttamista."
Sitten sairastuin taas kerran keuhkoputkentulehdukseen,
yskin viikon kaiket yöt ja oksensin limaa,
en saanut hengitettyä.
Marssin lääkäriin:
"Jos haluat vielä hengittää, niin suosittelen lopettamaan tupakoinnin."
,en voinut olla erimieltä.
Minkälainen ihminen tekee hitaasti ja
niin uhmakkaasti itsemurhaa vuosien ajan,
tietäen tasantarkkaan mitä tupakointi aiheuttaa?
Siinä se oli, päätös jota olin odottanut itseltäni liian pitkään.
Ja kun se päätös oli tehty, lopettaminen oli lopultakin helppoa.
Vältin ensimmäisen puolen vuotta tilanteita, joissa olisi tullut normaalisti poltettua.
Oli syksy ja annoin itselleni luvan syödä mitä vain tupakoinnin tilalla,
aioin karistaa kaikki kilot lenkkipolulla heti vuoden alusta.
Ja tein niin, aloin ensin kävellä, sitten juosta,
liikuin ja liikkumisesta tuli minulle uusi mahtava tuttavuus,
ja siitä lähtien olen voinut hyvin.
Kauas jäi sairastaminen, jokapäiväinen yskämme ja sain takaisin makuaistini,
jota en halua enää koskaan kadottaa.
Niinpä onkin erittäin kummallista ja huolestun ihan todella, jos tulen nykyään kipeäksi.
Olin tuntenut jo pitkään pyörimistä päässäni palattuamme lomamatkaltamme Suomeen,
en pitänyt sitä alkuun mitenkään kummallisena,
koska tasapainoaistini heittelee aina pari päivää lentämisen tai laivallaolon jälkeen.
Pyöriminen kuitenkin vain jatkui ja paheni työviikon edetessä ja lopulta käsissäni ei enää pysynyt mikään ja pyörrytys oli niin voimakasta, että en pystynyt enää olemaan pystyssä.
Tikkamäelle päästyäni olin niin väsynyt ja kirjaimellisesti pyörällä päästäni,
että kyyneleet vain valuivat selittäessäni tilannettani hoitajille ja lääkärille.
Pääkuvien ja verinäytteiden suljettua pois vakavat vaihdoehdot ja annettua minulle mielenrauhan,
jäljelle jäi itseni ihan täysin yllättänyt epäily siitä, että niskani ovat jumissa.
Tervetuloa vanhuus, keppijumppa ja kuntosalitreeni.
Sydämellä, Elena
